Miksi teen mitä teen
Osalle saattaa tulla yllätyksenä seuraava toteamukseni: olen enemmän syrjään vetäytyvä kuin ihmisten eteen pyrkivä. Olen aina ollut. Ryhmäkuvissa en yleensä hakeudu etualalle, en ole se joka ensimmäisenä nostaa käden ylös kyselläkseen luennoitsijalta tai opettajalta lisää, en ryntää jonon ensimmäiseksi tai muutenkaan pyri olemaan ensimmäisten joukossa kun jaetaan jotain uutta muotituotetta. En myöskään pyri olemaan se joka johtaa asioita tai tilannetta, enkä valitse toisten ohjaajien tunneilla yleensä paikkaa eturivistä.
Olen se takapulpetin omissa oloissaan viihtyvä tyttö joka ehkä tietää vastauksen kysymykseen (jos ei ole haaveillut omiaan) tai sitten ei, mutta vaikka tietäisikin, ei viittaa ja vastaa omatoimisesti koska ei juuri tänään halua nostaa kättään ja puhua jotain ääneen. Ja jos tietää tai osaa jotakin ja joku erehtyy kehumaan, huitaisee epämääräisesti kädellään tokaisten: "No ei se ny ollu mitään." tai "Äh, perusjuttuja, älä viitsi takertua siihen että tiesin jotain." Olen mielestäni introvertti joka pitää siitä että pystyy sulautumaan taustalle ja tarkkailemaan tilannetta etäämmältä. En kaipaa selkään taputteluja siitä että osaan lukea tai kirjoittaa, mutta jos ratkaisen kaikki maapallon sodat niin saa kehua.
Kuitenkin tätä kaikkea kirjoittaessani sisäinen pelleni huutaa vastalauseita ja pyrkii jatkuvasti kompastelemaan paikalle. Olen se, joka kerran ääneen päästessään ei osaa lopettaa, koska mikään muu ei ole niin ihanaa, kivaa ja palkitsevaa kuin toisten ihmisten hymy ja nauru. Ja se tieto siitä että minulla on ollut sormet pelissä siinä että ympärilläni olevat ihmiset ovat iloisia ja hymyileväisiä. Aikuisiällä sisäinen pelleni tyytyy hyvin usein onneksi myös siihen että voi tuottaa toisille ihmisille hyvän mielen ilman pelleilyäkin. Hymyilemällä. Harkituilla, rauhallisilla sanoilla sekä teoilla.
Ulospäin olen kuitenkin varmasti enemmän eläväisen ja vilkkaan oloinen kuin rauhallinen ja seesteinen. Riippuu tietysti täysin siitä missä yhteydessä minut tapaa, mutta valitettavan usein kun avaan suuni, kuulija ei voi välttyä kuulemasta puujalkavitsiä tai kohtuullisen liioiteltua selitystä asiasta jos toisestakin. Ylivilkas pelle, lapsi sisälläni, hyvin usein huutaa kovaan ääneen päässäni ihmisille miten pitäisi edetä nopeammin, päättää lause ja siirtyä eteenpäin tai yksinkertaisesti vain lopettaa vaaaalaaasmaaaaisesti puhuminen. Tämä alkaa käydä jo tylsäksi, mitäköhän tämän oven takaa löytyy, miksi ikkunalasin läpi paistaa valo, pitääpä tuuletin hauskaa ääntä, kattokaa kun osaan pyörittää silmiä tälleen eri aikaan eri suuntiin pilatesrullallapäähän otanvalokuvantästä muurahaisesta jaheiluttaa korviani tsädäng mikäappismunpuhelimessa on haahaa KISSAVIDEO!
toisaalta en koe ahdistusta
jos pitää vain
olla
hiljaa
paikallaan
Ja toisinaan taas maailman pahuus painaa päälle kuin 10 tonnin alasin, myrkyllinen ydinjäte niskassa, jatkuva musta myrskypilvi oman kuplan sisällä, eikä omat ajatukset jätä rauhaan vaikka juuri äsken mielenrauhan pystyi kytkemään päälle kuin katkaisijasta. Ei "on/off" vaan "on/on/on/on/on". Pohdin, pohdin ja pyörittelen.
Kunnes pääsen tilaan missä innostun taas. Kissan maukaisu tai ruuan tuoksu. Jokin herättää ja innostaa. Uusin muoti-ilmiö on liian laimea, niissä on sentään edes jotain itua ja mieltä. Näyttäkää minulle jotain missä ei ole järjen hiventäkään niin olen mukana!
Yrittäjänä rakastan sitä että voin idean saatuani toteuttaa sen heti. Olen usein saanut ideantyngän päähäni aamulla, tuumaillut asiaa mielessäni töiden lomassa päivän aikana, nukkunut idean kanssa yön yli ja toteuttanut sopivasti kypsytellyn idean ensimmäiseksi aamulla. Tai pienemmät jutut 10 minuutin kuluessa ideavälähdyksestä. Jos idea sisältää haasteita tai jopa suoranaisia ongelmia, olen ratkaissut ne lopullisesti yleensä toteutuksen aikana. Tärkeintä minulle on ollut se että olen pystynyt ottamaan ideani lähes heti käyttöön ilman hyväksyttämisketjua toisilla tai ilman sitä että idea pitäisi selittää jollekin toiselle ihmiselle. Sitä ei jaksa kukaan. Innostuessani kuulija kun saattaa joutua hyvin haasteellisen tehtävän eteen. Katso uudestaan kappale mikä päättyy kissavideo -linkkiin ja lisää siihen uusien lauseiden aloittaminen ennenkuin toinen lause on päässyt loppuun, uusien sanojen keksiminen yhdistelemällä kahta tai useampaa sanaa ja käsien järjetön huitominen suu vaahdossa. Sekä pelko siitä että onko tämä tarttuvaa. On, ellet sitten ole elintapanegatiivikko.
Varjopuolena on tietysti että samalla kun kaiken saa tehdä itse ja yksin, joutuu sen myös tekemään itse yksin. Toki voi reflektoida työtään erilaisissa yrittäjäryhmissä tai toisten ohjaajien kanssa, mutta loppujen lopuksi yksin yrittäjä on yrityksessään yksin vastuussa kaikesta.
Freelance työntekijänä toisten palveluksessa pidän taas siitä että voin mennä tunnille jonka joku muu on lisännyt aikatauluun, mitä joku muu on markkinoinut ja mistä saan varman tuntipalkan osallistujamäärästä riippumatta. Joku muu järjestää pikkujoulut ja sinne tarjoilun, joku muu suunnittelee uuden teemapäivän tai kilpailun sekä lähettää toistuvia s-posteja houkutellakseen paikalle osallistujia. Joku muu hankkii välineet, siivoaa ja lukitsee paikat. Joku muu huolehtii tilikirjanpidosta sekä maksaa laskut. Ja joku muu pitää säännöllisesti yhteyttä asiakkaisiin mm. somen kautta ja jakaa uutta sekä vanhaa sanottavaa. Sanottavaa on toki vaikka millä mitalla, sitä pitäisi muistaa jakaa vain joskus muillekin.
Miinuspuolia toisella töissä ollessa on kuitenkin liikunta-alalla luvattoman paljon. Tuntipalkkalaiset kun eivät kaikissa paikoissa saa sairasajalta palkkaa ja määräaikaisia työsopimuksia ketjutetaan vuodesta toiseen. Eikä tuntipalkassa kaikissa paikoissa huomoida sitä kuinka paljon työtä tunnin ohjaaminen vaatii ennen tuntia, samoin kuin opettajan työssä. Suunnittelu ja harjoittelu. Samasta työstä ei välttämättä makseta samaa palkkaa samassa työpaikassa kaikille, vaan palkan määrään voi vaikuttaa se kuinka röyhkeä olet pyytämään palkankorotuksia tai pidätkö viimeisintä muotituntia. Etkä välttämättä saa palkkaa jos tunti perutaan sinusta riippumattomista syistä. Ja jos valitat, et ehkä saa seuraavalle kaudelle kyseiseen paikkaan enää sitä samaa tuntia mikä sinulla on ollut jo monena vuotena aiemmin. Joka vuosi jännität sitä koska mikäkin työnantaja kertoo mille päivälle ja kellonajalle sinua tarvitaan. Vai tarvitaanko lainkaan. Onko sinut tänä vuonna korvattu nuoremmalla ja notkeammalla, vähempään tyytyvällä ohjaajalla.
Olen ihminen joka ei yleensä tarkoituksella hae itselleen päätöksentekijän paikkaa, mutta joutuessaan vastuuseen asioista ja niiden toimivuudesta, ottaa homman tosissaan ja tekee työn niin hyvin kuin pystyy yrittäen samalla oppia paljon uutta. Olen myös nopean toiminnan kannalla. Jos aikomuksena on oikeasti toteuttaa jotain konkreettista, kannattaa heti tehdä edes jotain ja tarvittaessa korjata toteutustapaa matkan varrella. Muuten voi päätyä tilanteeseen missä kaikki jää jossittelun tasolle ja haasteet muodostuvat omassa mielessä suhteettoman suuriksi.
En ota kontolleni enempää vastuuta kuin minkä verran jaksan kantaa, enkä suostu polttamaan itseäni loppuun jos minulle yritetään työntää töitä mitä kukaan muu ei halua. Kannatan vastuun jakamista koska yksi ihminen ei voi osata kaikkea. Ei voi, eikä pidäkään ehtiä kaikkialle nyt ja heti. Tarvittaessa siis extrovertti joka osaa myös pysyä asiassa ja kertoa isolle joukolle selkeästi missä nyt mennään.
Yksin yrittävän on tietysti aika vaikeaa jakaa vastuuta, mutta taustalla oleva takapulpetin tyttö on kyllä ihan tyytyväinen takapulpetin tyttönä tai vastuullisena opettajana silloin kun tarvitaan. Tähän on tultu ja tässä jatketaan. Tunnin jälkeen luokka ei välttämättä edelleenkään tiedä Napoleonin syntymä- tai kuolinvuotta, mutta osaa hengittää liikkeen mukaisesti, kuunnella linnun liverrystä, parantaa ryhtiä, improvisoida dramaattisen asennon tanssin keskellä sekä hymyillä. Leveästi. Rakastaen itseään sellaisena kuin on.
Siksi teen mitä teen.
-Katri
Olen se takapulpetin omissa oloissaan viihtyvä tyttö joka ehkä tietää vastauksen kysymykseen (jos ei ole haaveillut omiaan) tai sitten ei, mutta vaikka tietäisikin, ei viittaa ja vastaa omatoimisesti koska ei juuri tänään halua nostaa kättään ja puhua jotain ääneen. Ja jos tietää tai osaa jotakin ja joku erehtyy kehumaan, huitaisee epämääräisesti kädellään tokaisten: "No ei se ny ollu mitään." tai "Äh, perusjuttuja, älä viitsi takertua siihen että tiesin jotain." Olen mielestäni introvertti joka pitää siitä että pystyy sulautumaan taustalle ja tarkkailemaan tilannetta etäämmältä. En kaipaa selkään taputteluja siitä että osaan lukea tai kirjoittaa, mutta jos ratkaisen kaikki maapallon sodat niin saa kehua.
Kuitenkin tätä kaikkea kirjoittaessani sisäinen pelleni huutaa vastalauseita ja pyrkii jatkuvasti kompastelemaan paikalle. Olen se, joka kerran ääneen päästessään ei osaa lopettaa, koska mikään muu ei ole niin ihanaa, kivaa ja palkitsevaa kuin toisten ihmisten hymy ja nauru. Ja se tieto siitä että minulla on ollut sormet pelissä siinä että ympärilläni olevat ihmiset ovat iloisia ja hymyileväisiä. Aikuisiällä sisäinen pelleni tyytyy hyvin usein onneksi myös siihen että voi tuottaa toisille ihmisille hyvän mielen ilman pelleilyäkin. Hymyilemällä. Harkituilla, rauhallisilla sanoilla sekä teoilla.
Ulospäin olen kuitenkin varmasti enemmän eläväisen ja vilkkaan oloinen kuin rauhallinen ja seesteinen. Riippuu tietysti täysin siitä missä yhteydessä minut tapaa, mutta valitettavan usein kun avaan suuni, kuulija ei voi välttyä kuulemasta puujalkavitsiä tai kohtuullisen liioiteltua selitystä asiasta jos toisestakin. Ylivilkas pelle, lapsi sisälläni, hyvin usein huutaa kovaan ääneen päässäni ihmisille miten pitäisi edetä nopeammin, päättää lause ja siirtyä eteenpäin tai yksinkertaisesti vain lopettaa vaaaalaaasmaaaaisesti puhuminen. Tämä alkaa käydä jo tylsäksi, mitäköhän tämän oven takaa löytyy, miksi ikkunalasin läpi paistaa valo, pitääpä tuuletin hauskaa ääntä, kattokaa kun osaan pyörittää silmiä tälleen eri aikaan eri suuntiin pilatesrullallapäähän otanvalokuvantästä muurahaisesta jaheiluttaa korviani tsädäng mikäappismunpuhelimessa on haahaa KISSAVIDEO!toisaalta en koe ahdistusta
jos pitää vain
olla
hiljaa
paikallaan
Ja toisinaan taas maailman pahuus painaa päälle kuin 10 tonnin alasin, myrkyllinen ydinjäte niskassa, jatkuva musta myrskypilvi oman kuplan sisällä, eikä omat ajatukset jätä rauhaan vaikka juuri äsken mielenrauhan pystyi kytkemään päälle kuin katkaisijasta. Ei "on/off" vaan "on/on/on/on/on". Pohdin, pohdin ja pyörittelen.
Kunnes pääsen tilaan missä innostun taas. Kissan maukaisu tai ruuan tuoksu. Jokin herättää ja innostaa. Uusin muoti-ilmiö on liian laimea, niissä on sentään edes jotain itua ja mieltä. Näyttäkää minulle jotain missä ei ole järjen hiventäkään niin olen mukana!
Yrittäjänä rakastan sitä että voin idean saatuani toteuttaa sen heti. Olen usein saanut ideantyngän päähäni aamulla, tuumaillut asiaa mielessäni töiden lomassa päivän aikana, nukkunut idean kanssa yön yli ja toteuttanut sopivasti kypsytellyn idean ensimmäiseksi aamulla. Tai pienemmät jutut 10 minuutin kuluessa ideavälähdyksestä. Jos idea sisältää haasteita tai jopa suoranaisia ongelmia, olen ratkaissut ne lopullisesti yleensä toteutuksen aikana. Tärkeintä minulle on ollut se että olen pystynyt ottamaan ideani lähes heti käyttöön ilman hyväksyttämisketjua toisilla tai ilman sitä että idea pitäisi selittää jollekin toiselle ihmiselle. Sitä ei jaksa kukaan. Innostuessani kuulija kun saattaa joutua hyvin haasteellisen tehtävän eteen. Katso uudestaan kappale mikä päättyy kissavideo -linkkiin ja lisää siihen uusien lauseiden aloittaminen ennenkuin toinen lause on päässyt loppuun, uusien sanojen keksiminen yhdistelemällä kahta tai useampaa sanaa ja käsien järjetön huitominen suu vaahdossa. Sekä pelko siitä että onko tämä tarttuvaa. On, ellet sitten ole elintapanegatiivikko.
Varjopuolena on tietysti että samalla kun kaiken saa tehdä itse ja yksin, joutuu sen myös tekemään itse yksin. Toki voi reflektoida työtään erilaisissa yrittäjäryhmissä tai toisten ohjaajien kanssa, mutta loppujen lopuksi yksin yrittäjä on yrityksessään yksin vastuussa kaikesta.
Freelance työntekijänä toisten palveluksessa pidän taas siitä että voin mennä tunnille jonka joku muu on lisännyt aikatauluun, mitä joku muu on markkinoinut ja mistä saan varman tuntipalkan osallistujamäärästä riippumatta. Joku muu järjestää pikkujoulut ja sinne tarjoilun, joku muu suunnittelee uuden teemapäivän tai kilpailun sekä lähettää toistuvia s-posteja houkutellakseen paikalle osallistujia. Joku muu hankkii välineet, siivoaa ja lukitsee paikat. Joku muu huolehtii tilikirjanpidosta sekä maksaa laskut. Ja joku muu pitää säännöllisesti yhteyttä asiakkaisiin mm. somen kautta ja jakaa uutta sekä vanhaa sanottavaa. Sanottavaa on toki vaikka millä mitalla, sitä pitäisi muistaa jakaa vain joskus muillekin.
Miinuspuolia toisella töissä ollessa on kuitenkin liikunta-alalla luvattoman paljon. Tuntipalkkalaiset kun eivät kaikissa paikoissa saa sairasajalta palkkaa ja määräaikaisia työsopimuksia ketjutetaan vuodesta toiseen. Eikä tuntipalkassa kaikissa paikoissa huomoida sitä kuinka paljon työtä tunnin ohjaaminen vaatii ennen tuntia, samoin kuin opettajan työssä. Suunnittelu ja harjoittelu. Samasta työstä ei välttämättä makseta samaa palkkaa samassa työpaikassa kaikille, vaan palkan määrään voi vaikuttaa se kuinka röyhkeä olet pyytämään palkankorotuksia tai pidätkö viimeisintä muotituntia. Etkä välttämättä saa palkkaa jos tunti perutaan sinusta riippumattomista syistä. Ja jos valitat, et ehkä saa seuraavalle kaudelle kyseiseen paikkaan enää sitä samaa tuntia mikä sinulla on ollut jo monena vuotena aiemmin. Joka vuosi jännität sitä koska mikäkin työnantaja kertoo mille päivälle ja kellonajalle sinua tarvitaan. Vai tarvitaanko lainkaan. Onko sinut tänä vuonna korvattu nuoremmalla ja notkeammalla, vähempään tyytyvällä ohjaajalla.
Olen ihminen joka ei yleensä tarkoituksella hae itselleen päätöksentekijän paikkaa, mutta joutuessaan vastuuseen asioista ja niiden toimivuudesta, ottaa homman tosissaan ja tekee työn niin hyvin kuin pystyy yrittäen samalla oppia paljon uutta. Olen myös nopean toiminnan kannalla. Jos aikomuksena on oikeasti toteuttaa jotain konkreettista, kannattaa heti tehdä edes jotain ja tarvittaessa korjata toteutustapaa matkan varrella. Muuten voi päätyä tilanteeseen missä kaikki jää jossittelun tasolle ja haasteet muodostuvat omassa mielessä suhteettoman suuriksi.
En ota kontolleni enempää vastuuta kuin minkä verran jaksan kantaa, enkä suostu polttamaan itseäni loppuun jos minulle yritetään työntää töitä mitä kukaan muu ei halua. Kannatan vastuun jakamista koska yksi ihminen ei voi osata kaikkea. Ei voi, eikä pidäkään ehtiä kaikkialle nyt ja heti. Tarvittaessa siis extrovertti joka osaa myös pysyä asiassa ja kertoa isolle joukolle selkeästi missä nyt mennään.
Yksin yrittävän on tietysti aika vaikeaa jakaa vastuuta, mutta taustalla oleva takapulpetin tyttö on kyllä ihan tyytyväinen takapulpetin tyttönä tai vastuullisena opettajana silloin kun tarvitaan. Tähän on tultu ja tässä jatketaan. Tunnin jälkeen luokka ei välttämättä edelleenkään tiedä Napoleonin syntymä- tai kuolinvuotta, mutta osaa hengittää liikkeen mukaisesti, kuunnella linnun liverrystä, parantaa ryhtiä, improvisoida dramaattisen asennon tanssin keskellä sekä hymyillä. Leveästi. Rakastaen itseään sellaisena kuin on.
Siksi teen mitä teen.
-Katri
Kommentit
Lähetä kommentti