Vähemmän puhumisen merkitys
Mitä sanoisit ääneen jos voisit puhua vain muutaman sanan päivässä? Tai muutaman sanan viikossa? Kuukaudessa? Vuodessa? Kenelle ne sanat sanoisit?
Mielenkiintoista. Ihanaa. En halua. En pidä teostasi. Loukkasit minua. Maailma on ihana. Olen onnellinen. Olen samaa mieltä. Hyvää huomenta ja hyvää yötä. Rakastan sinua. Olet tärkeä. Harkitsisitko sanasi tarkkaan vai puhuisitko siihen asti että et voisi enää puhua ja jäisit odottamaan seuraavaa mahdollisuutta ilmaista asiasi äänelläsi?
Olen muutaman päivän ajan joutunut vähentämään radikaalisti puhumistani. Päivän mittaisen nuhan ja parin aamun kurkkukivun jälkitautina menetin osittain ääneni. Pystyn toki puhumaan jonkin verran mutta kun työni puolesta jouduin pakottamaan ääneni tulemaan ulos kurkustani selkeästi, kostautui se minulle joka kerta hetkellisenä äänenmenetyksenä. Kuuma juoma ei tuntunut auttavan muuhun kuin väkisinpuhumisen aiheuttamaan yskään. Ainostaan puhumattomuus on auttanut pikkuhiljaa palauttaamaan ääntäni, mikä ei kuitenkaan vieläkään ole läheskään kunnossa.
Eräässä vaiheessa en voinut nauraa ääneen, en voinut vastata kissoille muuten kuin silityksellä ja aamukahville tullessa aamutervehdys tuli ulos kurkustani vain pihinänä. Mutta olisiko puheella ollut tässä kohtaa kovinkaan paljon merkitystä? Voin vastata eleillä, tekstillä tai teoilla. Voin olla iloinen ilman että nauran kovaan ääneen.
Jätin tämän viikon loppupuolella pois tunnit joita ei voi ohjata ilman huomattavaa sanallista ohjeistusta. Venyttely, kehonhuolto, eläkeläisten päiväjumpat. Kuntotanssia en kuitenkaan halunnut jättää pois koska tunnen oloni muuten terveeksi ja koska näin puheettoman ohjauksen mahdollisuutena ohjata tunnin täysin eri tavalla.
Vaikka en olekaan Zumbaohjaaja, olen kuullut että Zumban henkeen kuuluisi ohjata vain eleillä. Puhe kuulemma tappaa musiikin kuuntelun. Siitä olen kyllä ehdottomasti samaa mieltä. Itse olen turhan usein turvautunut ehkä liialliseen sanalliseen ohjeistukseen. Se aiheuttaa sen että musiikin joukossa kuuluu lähes kokoajan minun selostusääneni seuraavasta liikkeestä. Olen yrittänyt vähentää sanallista ohjausta kuntotanssissa, mutta kun ei ole ollut pakko, on toteutus puhumattomuuden suhteen usein jäänyt vähäiseksi. Valitettavasti kärsin myös ohjaajan pakonomaisesta pälätyssyndroomasta niin että kappaleiden väleissäkin tunnilla olijat joutuvat kuuntelemaan iänkaiken vanhat vitsini vielä kerran sekä muuta aivotonta pölinää siitä kuinka tänään autoton kuuikkuna jatkoi kulmapalloa. Hohhoijaa. Don't talk, just dance.
Ohjasin kuntotanssit siis täysin ilman sanallista ohjeistusta, pelkästään eleillä. Mitä opin? Ensinnäkin ehdin seuraamaan ohjattavia enemmän kappaleiden aikana jotka kyllä pysyivät aivan yhtä hyvin mukana. Huomasin kuitenkin että eleillä ohjaamiseni ei kovinkaan paljon muuttunut. Toki sitä oli hieman enemmän ja kiinnitin huomioita selkeyteen, mutta olin tähänkin mennessä käyttänyt eleitä puheen rinnalla, joten niitä oli nyt aivan yhtä helppo käyttää kuin aiemminkin.
Yksi iso ero kuitenkin vanhaan tapaani nähden löytyi. En hengästynyt. Hien määrä oli varmastikin osapuilleen sama, mutta vain viimeisen rock kappaleen aikana hengästyin ja sekin johtui siitä että minulla oli puhtia potkia useammin korkeammalle kuin aiempina kertoina. Sanallinen ohjeistaminen liikkeen aikana on toiminut todella hyvänä kunnonkohottajana.
Puhumattomuuteni aiheutti myös sen että tunnilla olijoille tarjoutui hyvä tilaisuus yrittää muistaa ulkoa kunkin kappaleen koreografia ilman ohjaajan jatkuvaa sanallista muistutusta. Haluaisin myös uskoa että osa ehkä jopa rohkaistui kokeilemaan omaa tyyliään enemmän koska en selostanut liikkeen tekotapaa, vaan jokaisen piti toteuttaa parhaansa mukaan kuntotanssin ideaa: ei se miten liikut vaan se että liikut ja että pidät hauskaa. Jos ei omaa toteutustapaa kuitenkaan löytynyt, niin sitä aivojumppaa ainakin tuli mukana olleille tavallisen kuntoilun lisäksi iso kasa.
Olen tunneillani käsittämättömän pölötykseni lomassa joskus puhunut asiaakin ja maininnut mukanaolijoille että kannattaa ehdottomasti yhdistää puhuminen ja liike. Pöytälaatikkorunoilija voisi askelkyykkyjä tehdessään lukea runojaan ääneen, intohimoisen karaokelaulajan tuttavien ehdoton vaatimus laulun sallimiselle pitäisi olla samaan aikaan tanssiminen vaikka jalkaa heittäen tai twistaten. Tai jos harrastat kävelyä / lenkkeilyä, lähde sinne aina sellaisen henkilön kanssa jonka kanssa puhut mahdollisimman paljon. Tai sovi kuulumisten vaihtoa varten soittoaika kauempana asuvaa tuttuasi varten juuri lenkkisi kohdalle, pistä korvanappi korvaan ja lähde puheliaalle lenkille. Mitä enemmän on juttua, sitä kovempaa vauhtia pidät. Edellytyksenä tietysti on että äänesi on kunnossa.
Mitä siis sanoisin jos voisin puhua vain muutaman sanan päivässä tai viikossa? Onko olemassa jotakin asiaa mitä ei voi sanoa eleillä? Mitä ei voi kirjoittaa? Rakasta kissaa voi silittää, ruuasta voi kiittää eleillä, rakkauden voi osoittaa myös teoilla tai tekstillä. Yhtä tärkeää kuin olisi sanoa "minä rakastan sinua" osoittaakseen että joku on sinulle tärkeä, olisi myös sanoa "loukkasit minua teollasi" osoittaakseen että itse on tärkeä.
Mitä siis sanoisin? Olen puhunut elämäni aikana varmasti jo aivan tarpeeksi ja ehkä jopa sanonut jo aivan kaiken merkityksellisen asian. Tänään tai huomenna puhuminen olisi siis vain vanhan toistoa. Voin kirjoittaa rakkaalleni viestin missä ilmaisen tunteeni ja halata, voin hoitaa tekstiviesteillä ja sähköpostilla arkisemmat asiat ja kissani tietävät että pidän heistä koska saavat ruokaa ja silityksiä. ...kumpi sitten kulloinkin on se tärkeämpi asia karvakamuilleni.
Tietysti sillä on merkitystä mitä sanon. Varsinkin silloin kun puheen määrä on rajoitettu. Mitä siis sanoisin? Mitä sanoisin?
(Tähän kohtaan haluaisin kertoa tarinan kullekin tärkeistä sanoista eri elämäntilanteissa. Pieni tarina mikä on kerrottu minulle ja haluaisin toistaa sen sellaisenaan, mutta luulen ettei se sovi tänne blogiin koska se sisältää kirosanoja eikä niitä voi poistaa, koska tarinan merkitys muuttuisi olennaisesti. Kysykää sitä minulta jos joskus törmätään ja jos kiinnostus heräsi.)
Huolimatta siitä että omaanko lauluääntä vai en, päädyin seuraavaan vastaukseen. Sanoilla ei välttämättä ole väliä, se miten asiansa ilmaisee merkitsee usein enemmän. Siksi siis säästäisin ääneni laulamiseen.
On aika palata taas opiskelun ihmeelliseen maailmaan. Tutkailemaan ympäristön melua ja tuottamaan ääniä muuten kuin puheella. Ehkäpä kuuntelemaan enemmän kuin olemaan äänessä. Kaikki tämä matkatovereideni ja viisaan velhon opastuksella joka opettaa antamalla enemmän kysymyksiä kuin valmiita vastauksia.
Eikä sitä ikinä tiedä vaikka puhumattomuuteni sittenkin voisi antaa sinulle rohkeutta ja minulle aivot. Ei se että saa äänensä takaisin vaan se matka sinne.
-Katri
Mielenkiintoista. Ihanaa. En halua. En pidä teostasi. Loukkasit minua. Maailma on ihana. Olen onnellinen. Olen samaa mieltä. Hyvää huomenta ja hyvää yötä. Rakastan sinua. Olet tärkeä. Harkitsisitko sanasi tarkkaan vai puhuisitko siihen asti että et voisi enää puhua ja jäisit odottamaan seuraavaa mahdollisuutta ilmaista asiasi äänelläsi?
Olen muutaman päivän ajan joutunut vähentämään radikaalisti puhumistani. Päivän mittaisen nuhan ja parin aamun kurkkukivun jälkitautina menetin osittain ääneni. Pystyn toki puhumaan jonkin verran mutta kun työni puolesta jouduin pakottamaan ääneni tulemaan ulos kurkustani selkeästi, kostautui se minulle joka kerta hetkellisenä äänenmenetyksenä. Kuuma juoma ei tuntunut auttavan muuhun kuin väkisinpuhumisen aiheuttamaan yskään. Ainostaan puhumattomuus on auttanut pikkuhiljaa palauttaamaan ääntäni, mikä ei kuitenkaan vieläkään ole läheskään kunnossa.
Eräässä vaiheessa en voinut nauraa ääneen, en voinut vastata kissoille muuten kuin silityksellä ja aamukahville tullessa aamutervehdys tuli ulos kurkustani vain pihinänä. Mutta olisiko puheella ollut tässä kohtaa kovinkaan paljon merkitystä? Voin vastata eleillä, tekstillä tai teoilla. Voin olla iloinen ilman että nauran kovaan ääneen.
Jätin tämän viikon loppupuolella pois tunnit joita ei voi ohjata ilman huomattavaa sanallista ohjeistusta. Venyttely, kehonhuolto, eläkeläisten päiväjumpat. Kuntotanssia en kuitenkaan halunnut jättää pois koska tunnen oloni muuten terveeksi ja koska näin puheettoman ohjauksen mahdollisuutena ohjata tunnin täysin eri tavalla.
Vaikka en olekaan Zumbaohjaaja, olen kuullut että Zumban henkeen kuuluisi ohjata vain eleillä. Puhe kuulemma tappaa musiikin kuuntelun. Siitä olen kyllä ehdottomasti samaa mieltä. Itse olen turhan usein turvautunut ehkä liialliseen sanalliseen ohjeistukseen. Se aiheuttaa sen että musiikin joukossa kuuluu lähes kokoajan minun selostusääneni seuraavasta liikkeestä. Olen yrittänyt vähentää sanallista ohjausta kuntotanssissa, mutta kun ei ole ollut pakko, on toteutus puhumattomuuden suhteen usein jäänyt vähäiseksi. Valitettavasti kärsin myös ohjaajan pakonomaisesta pälätyssyndroomasta niin että kappaleiden väleissäkin tunnilla olijat joutuvat kuuntelemaan iänkaiken vanhat vitsini vielä kerran sekä muuta aivotonta pölinää siitä kuinka tänään autoton kuuikkuna jatkoi kulmapalloa. Hohhoijaa. Don't talk, just dance.
Ohjasin kuntotanssit siis täysin ilman sanallista ohjeistusta, pelkästään eleillä. Mitä opin? Ensinnäkin ehdin seuraamaan ohjattavia enemmän kappaleiden aikana jotka kyllä pysyivät aivan yhtä hyvin mukana. Huomasin kuitenkin että eleillä ohjaamiseni ei kovinkaan paljon muuttunut. Toki sitä oli hieman enemmän ja kiinnitin huomioita selkeyteen, mutta olin tähänkin mennessä käyttänyt eleitä puheen rinnalla, joten niitä oli nyt aivan yhtä helppo käyttää kuin aiemminkin.
Yksi iso ero kuitenkin vanhaan tapaani nähden löytyi. En hengästynyt. Hien määrä oli varmastikin osapuilleen sama, mutta vain viimeisen rock kappaleen aikana hengästyin ja sekin johtui siitä että minulla oli puhtia potkia useammin korkeammalle kuin aiempina kertoina. Sanallinen ohjeistaminen liikkeen aikana on toiminut todella hyvänä kunnonkohottajana.
Puhumattomuuteni aiheutti myös sen että tunnilla olijoille tarjoutui hyvä tilaisuus yrittää muistaa ulkoa kunkin kappaleen koreografia ilman ohjaajan jatkuvaa sanallista muistutusta. Haluaisin myös uskoa että osa ehkä jopa rohkaistui kokeilemaan omaa tyyliään enemmän koska en selostanut liikkeen tekotapaa, vaan jokaisen piti toteuttaa parhaansa mukaan kuntotanssin ideaa: ei se miten liikut vaan se että liikut ja että pidät hauskaa. Jos ei omaa toteutustapaa kuitenkaan löytynyt, niin sitä aivojumppaa ainakin tuli mukana olleille tavallisen kuntoilun lisäksi iso kasa.
Olen tunneillani käsittämättömän pölötykseni lomassa joskus puhunut asiaakin ja maininnut mukanaolijoille että kannattaa ehdottomasti yhdistää puhuminen ja liike. Pöytälaatikkorunoilija voisi askelkyykkyjä tehdessään lukea runojaan ääneen, intohimoisen karaokelaulajan tuttavien ehdoton vaatimus laulun sallimiselle pitäisi olla samaan aikaan tanssiminen vaikka jalkaa heittäen tai twistaten. Tai jos harrastat kävelyä / lenkkeilyä, lähde sinne aina sellaisen henkilön kanssa jonka kanssa puhut mahdollisimman paljon. Tai sovi kuulumisten vaihtoa varten soittoaika kauempana asuvaa tuttuasi varten juuri lenkkisi kohdalle, pistä korvanappi korvaan ja lähde puheliaalle lenkille. Mitä enemmän on juttua, sitä kovempaa vauhtia pidät. Edellytyksenä tietysti on että äänesi on kunnossa.
Mitä siis sanoisin jos voisin puhua vain muutaman sanan päivässä tai viikossa? Onko olemassa jotakin asiaa mitä ei voi sanoa eleillä? Mitä ei voi kirjoittaa? Rakasta kissaa voi silittää, ruuasta voi kiittää eleillä, rakkauden voi osoittaa myös teoilla tai tekstillä. Yhtä tärkeää kuin olisi sanoa "minä rakastan sinua" osoittaakseen että joku on sinulle tärkeä, olisi myös sanoa "loukkasit minua teollasi" osoittaakseen että itse on tärkeä.
Mitä siis sanoisin? Olen puhunut elämäni aikana varmasti jo aivan tarpeeksi ja ehkä jopa sanonut jo aivan kaiken merkityksellisen asian. Tänään tai huomenna puhuminen olisi siis vain vanhan toistoa. Voin kirjoittaa rakkaalleni viestin missä ilmaisen tunteeni ja halata, voin hoitaa tekstiviesteillä ja sähköpostilla arkisemmat asiat ja kissani tietävät että pidän heistä koska saavat ruokaa ja silityksiä. ...kumpi sitten kulloinkin on se tärkeämpi asia karvakamuilleni.
Tietysti sillä on merkitystä mitä sanon. Varsinkin silloin kun puheen määrä on rajoitettu. Mitä siis sanoisin? Mitä sanoisin?
(Tähän kohtaan haluaisin kertoa tarinan kullekin tärkeistä sanoista eri elämäntilanteissa. Pieni tarina mikä on kerrottu minulle ja haluaisin toistaa sen sellaisenaan, mutta luulen ettei se sovi tänne blogiin koska se sisältää kirosanoja eikä niitä voi poistaa, koska tarinan merkitys muuttuisi olennaisesti. Kysykää sitä minulta jos joskus törmätään ja jos kiinnostus heräsi.)
Huolimatta siitä että omaanko lauluääntä vai en, päädyin seuraavaan vastaukseen. Sanoilla ei välttämättä ole väliä, se miten asiansa ilmaisee merkitsee usein enemmän. Siksi siis säästäisin ääneni laulamiseen.
On aika palata taas opiskelun ihmeelliseen maailmaan. Tutkailemaan ympäristön melua ja tuottamaan ääniä muuten kuin puheella. Ehkäpä kuuntelemaan enemmän kuin olemaan äänessä. Kaikki tämä matkatovereideni ja viisaan velhon opastuksella joka opettaa antamalla enemmän kysymyksiä kuin valmiita vastauksia.
Eikä sitä ikinä tiedä vaikka puhumattomuuteni sittenkin voisi antaa sinulle rohkeutta ja minulle aivot. Ei se että saa äänensä takaisin vaan se matka sinne.
-Katri
Kommentit
Lähetä kommentti