Mikä se tanssimisen juju oikein on?
Musiikki, rytmi, oma tai toisen liike, hetki, ajatus, tunnelma.
Tanssiessa tuntee elävänsä.
Olen tanssinut vähän kaikkea. Tänä vuonna yritän löytää aikaa tankotanssin alkeisiin, katsotaan miten käy. Harrastan satunnaisesti kontakti-improvisaatiota ja vannetanssia. Paritansseista pisimpään olen aikanaan harrastanut lindy hoppia. Olen opetellut alkeiden verran boogie woogieta, jiveä, cha-chaata, salsaa, sambaa, foksia, fuskua, valssia, humppaa, jenkkaa ja tangoa. Aikuisiällä olen kokeillut muutaman kerran balboaa, buggia, rumbaa ja hidasta valssia. Teininä harrastin muutamia vuosia vatsatanssia, modernia tanssia ja hip hoppia. Ja ihan pienenä maltoin olla hetken aikaa balettitunneillakin.
Lisäksi tietysti takana on iso kasa erilaisia tanssillisia ryhmäliikuntatunteja joissa kaikissa on suurinpiirtein sama idea. Body Jam, Zumba, Lavis, Dance, Sh'bam, Nia, Afro, Latin. Tanssityyli ja askeleet sekä musiikki vaihtuu, mutta periaate pysyy samana: koreografiaa harvoin opetellaan etukäteen koska se on niin yksinkertainen että sen oppii sitä mukaa kun mennään eteenpäin. Hauskaa, hikistä ja helppoa.
Tanssillisten opiskelujeni myötä olen päässyt tutustumaan myös sekalaiseen kasaan eri maiden kansantansseja ja kaivelemaan vanhoja oppeja baletin ja jazz-tanssin alkeista sekä liikekielestä. Unohtamatta Butoh tanssia ja nykytanssin eri muotoja ja mahdollisuuksia. Varmasti suurin osa tanssimiseen hurahtaneista on kokeillut vähän kaikkea. Jos ei oman kiinnostuksen myötä vapaa-ajallaan niin viimeistään silloin jos opiskelut vievät tanssialalle.
Jokin juttu siinä tanssimisessa on mitä on vaikea selittää sellaiselle joka sitä selitystä tarvitsee. Ja ne jotka tuntevat samoin tanssimista kohtaan, ne eivät selitystä kaipaakaan. Tanssiminen on elämäntapa. Pari tanssiaskelta kaupan hyllyrivien välissä, lantiokeikuttelua ruokaa laittaessa.
Paritansseissa ehdottomasti palkitsevin juttu on se kun parin kanssa klikkaa. Se että minä tajuan mitä pari tahtoo ja pari osaa antaa juuri ne oikeat signaalit niin että varpaita ei tallottu, kukaan ei jää väärään asentoon eikä synny ainakaan isoja törmäilyjä. Tanssityyliin sidotut askeleet ja ennalta suunnitellut sekä suunnittelemattomat askelkuviot.
Vapaamuotoisessa kontakti-improssa juuri se hetki on kaikkein tärkein. Ikinä ei voi tietää mihin liike vie. Tanssitko hetken kuluttua yksin, jonkun toisen kanssa kahdestaan vai osana isoa ryhmää. Onko teillä ihokontaktia vai yhteys vain ajatuksen tasolla salin toisesta päästä asti. Kannatteletko sinä vai se toinen. Tiedän missä olen nyt ja ainoastaan sillä on merkitystä. Ei ennalta suunniteltuja askeleita, ei koreografiaa. Ellet sitten itse niitä halua itsellesi asettaa.
Ryhmässä liikkuessa musiikin kuuntelu ja sen mukaan liikkuminen on ehdottomasti parasta. Se että askeleet osuvat juuri oikeaan kohtaan ja sopivat musiikin tyyliin sekä tunnelmaan tuntuu koko kehossa. Aivoissa ja sydämessä asti.
Jos olen itse toisen ohjaajan tunnilla, on yleensä mukavampaa jos toisia liikkujia ei ole liikaa niin että voi parhaiten olla ryhmässä yksin, toisten häiritsemättä. Paitsi tietysti silloin kun vieressä olijat pitää huomioida vaikkapa koreografiasta johtuvista syistä. Toisaalta taas jos ryhmäliikuntatunnilla on liikaa tilaa, voi toisinaan olla vaikeaa keskittyä vain itseensä katoamalla muiden liikkujien joukkoon. Ryhmässä yksin, itseään kuunnellen mutta silti toisetkin huomioiden.
Jos taas ohjaan itse tuntia, on ehdottomasti ihaninta se kun huomaa jonkun tempautuvan musiikin tai askelten vietäväksi. Se että joku antaa kaikkensa. Olen itse tullut tunnille antamaan kaikkeni ja joku ottaa sen kaiken vastaan omalle tyylilleen uskollisena.
En ole koskaan ollut kovinkaan kurinalainen. En ole useimmiten halunnut vaatia itseltäni 120 prosenttia. Teen asiat kyllä niin hyvin kuin osaan, mutta todella usein elämäni aikana olen ihan kirjaimellisesti pysähtynyt kuuntelemaan linnun laulua tai ihastelemaan kukkia. Toiset ovat kerranneet vielä kerran jos toisenkin, vaatineet itseltään vielä vähän enemmän ja minä olen jo muissa maailmoissa. Joku toinen maistelee verta suussaan jotta pääsee hiihtokilpailuissa palkintopallille, minä maistelen kuusen pihkaa. Ihan vain mielenkiinnosta.
Annan toki itsestäni aina silloin kaiken ja enemmänkin kun sille päälle satun, mutten vaadi väkisin itseäni antamaan kaikkea joka kerta. Tosin tanssiessa usein kaikki sellaiset seikat unohtuvat mitkä saattaisivat rajoittaa itsensä ylittämistä, kaikkensa antamista. Nurinkurinen päivä kääntyy tanssiessa useimmiten hymyyn ja vaikkei koonto-ojennus-hyppy oikeasti näyttäisikään ulkopuolisen silmissä miltään, tuntuu siltä niin kuin olisi taas elossa ja elämä hymyilee. Tanssiessa antaa itsestään kaiken ilman että kenenkään tarvitsee sitä edes pyytää.
En missään nimessä vaadi tanssivilta asiakkailtani että heidän pitäisi olla täydellisiä. Enhän sitä itsekään ole. Käsien asento oli kulmikas balettimaisessa koreografiassa, salsassa askel lähti väärällä tahdilla, jiven joustot ja potkut ovat vähän niin ja näin eikä chassé liidä salin poikki kevyesti vaan kolisee vaihtolaukkana. En opeta mitään tiettyä tanssityyliä tai tanssiaskeleita joten en kiinnitä asiakkaiden kohdalla huomiota liikkeiden tyylillisesti oikeaan tekniseen suorittamiseen. Jokainen omalla tyylillään ja oman kehonsa myötäisesti, itseään kuitenkin rikkomatta. Eli kuitenkin kehoystävällisesti.
Valmiiksi suunniteltu ohjelma ja koreografiat saattavat vaikuttaa siltä että tässä pitää tehdä juuri samalla tavalla kuin ohjaaja. Tai että askeleista täytyy suoriutua täysin samaan tahtiin ja samalla volyymillä kuin ohjaaja. Ja osa saattaa jopa ajatella että jos annetaan vaihtoehtoja, niin aina täytyy tehdä se vaikeampi ja vauhdikkaampi versio. Saa hyppiä tulkitaan: täytyy hyppiä. Täytyminen, suorittaminen tai pakko ei ole missään nimessä tunnin tarkoitus. Ainut asia mikä pitää muistaa tunnilla on se että ei saa rikkoa itseään. Pitää tehdä vain sen verran mihin pystyy.
Helpon, tanssillisen tunnin tarkoituksena on pitää hauskaa ja samalla kohottaa mielialaa sekä kuntoa. Valmis koreografia on niitä varten jotka eivät tunne oloaan kotoisaksi improvisaatiotunnilla. Helpot kuviot ovat niitä varten jotka eivät ole käyneet tanssitunneilla opettelemassa eri tanssityyleille ominaisia askeleita. Ja itsenäisesti ryhmässä tanssiminen on niille jotka kaipaavat seuraa, mutta eivät halua (aina) tanssia parin kanssa.
Tanssiminen. Siinä on se jokin. On helppo antaa musiikin ja liikkeen viedä ja innostua vähän liikaa. Siksi tietysti pitää myös muistaa lihasvoiman ja liikkuvuuden parantaminen muillakin liikkumismuodoilla jotta ei tanssiessa riko itseään. Ja jotta voisi tanssia vielä vähän lisää. Enemmän ja pidempään. Silloinkin kun on vanha, harmaa ja ryppyinen.
Tanssiessa tuntee elävänsä.
Olen tanssinut vähän kaikkea. Tänä vuonna yritän löytää aikaa tankotanssin alkeisiin, katsotaan miten käy. Harrastan satunnaisesti kontakti-improvisaatiota ja vannetanssia. Paritansseista pisimpään olen aikanaan harrastanut lindy hoppia. Olen opetellut alkeiden verran boogie woogieta, jiveä, cha-chaata, salsaa, sambaa, foksia, fuskua, valssia, humppaa, jenkkaa ja tangoa. Aikuisiällä olen kokeillut muutaman kerran balboaa, buggia, rumbaa ja hidasta valssia. Teininä harrastin muutamia vuosia vatsatanssia, modernia tanssia ja hip hoppia. Ja ihan pienenä maltoin olla hetken aikaa balettitunneillakin.
Lisäksi tietysti takana on iso kasa erilaisia tanssillisia ryhmäliikuntatunteja joissa kaikissa on suurinpiirtein sama idea. Body Jam, Zumba, Lavis, Dance, Sh'bam, Nia, Afro, Latin. Tanssityyli ja askeleet sekä musiikki vaihtuu, mutta periaate pysyy samana: koreografiaa harvoin opetellaan etukäteen koska se on niin yksinkertainen että sen oppii sitä mukaa kun mennään eteenpäin. Hauskaa, hikistä ja helppoa.
Tanssillisten opiskelujeni myötä olen päässyt tutustumaan myös sekalaiseen kasaan eri maiden kansantansseja ja kaivelemaan vanhoja oppeja baletin ja jazz-tanssin alkeista sekä liikekielestä. Unohtamatta Butoh tanssia ja nykytanssin eri muotoja ja mahdollisuuksia. Varmasti suurin osa tanssimiseen hurahtaneista on kokeillut vähän kaikkea. Jos ei oman kiinnostuksen myötä vapaa-ajallaan niin viimeistään silloin jos opiskelut vievät tanssialalle.
Jokin juttu siinä tanssimisessa on mitä on vaikea selittää sellaiselle joka sitä selitystä tarvitsee. Ja ne jotka tuntevat samoin tanssimista kohtaan, ne eivät selitystä kaipaakaan. Tanssiminen on elämäntapa. Pari tanssiaskelta kaupan hyllyrivien välissä, lantiokeikuttelua ruokaa laittaessa.
Paritansseissa ehdottomasti palkitsevin juttu on se kun parin kanssa klikkaa. Se että minä tajuan mitä pari tahtoo ja pari osaa antaa juuri ne oikeat signaalit niin että varpaita ei tallottu, kukaan ei jää väärään asentoon eikä synny ainakaan isoja törmäilyjä. Tanssityyliin sidotut askeleet ja ennalta suunnitellut sekä suunnittelemattomat askelkuviot.
Vapaamuotoisessa kontakti-improssa juuri se hetki on kaikkein tärkein. Ikinä ei voi tietää mihin liike vie. Tanssitko hetken kuluttua yksin, jonkun toisen kanssa kahdestaan vai osana isoa ryhmää. Onko teillä ihokontaktia vai yhteys vain ajatuksen tasolla salin toisesta päästä asti. Kannatteletko sinä vai se toinen. Tiedän missä olen nyt ja ainoastaan sillä on merkitystä. Ei ennalta suunniteltuja askeleita, ei koreografiaa. Ellet sitten itse niitä halua itsellesi asettaa.
Ryhmässä liikkuessa musiikin kuuntelu ja sen mukaan liikkuminen on ehdottomasti parasta. Se että askeleet osuvat juuri oikeaan kohtaan ja sopivat musiikin tyyliin sekä tunnelmaan tuntuu koko kehossa. Aivoissa ja sydämessä asti.
Jos olen itse toisen ohjaajan tunnilla, on yleensä mukavampaa jos toisia liikkujia ei ole liikaa niin että voi parhaiten olla ryhmässä yksin, toisten häiritsemättä. Paitsi tietysti silloin kun vieressä olijat pitää huomioida vaikkapa koreografiasta johtuvista syistä. Toisaalta taas jos ryhmäliikuntatunnilla on liikaa tilaa, voi toisinaan olla vaikeaa keskittyä vain itseensä katoamalla muiden liikkujien joukkoon. Ryhmässä yksin, itseään kuunnellen mutta silti toisetkin huomioiden.
Jos taas ohjaan itse tuntia, on ehdottomasti ihaninta se kun huomaa jonkun tempautuvan musiikin tai askelten vietäväksi. Se että joku antaa kaikkensa. Olen itse tullut tunnille antamaan kaikkeni ja joku ottaa sen kaiken vastaan omalle tyylilleen uskollisena.
En ole koskaan ollut kovinkaan kurinalainen. En ole useimmiten halunnut vaatia itseltäni 120 prosenttia. Teen asiat kyllä niin hyvin kuin osaan, mutta todella usein elämäni aikana olen ihan kirjaimellisesti pysähtynyt kuuntelemaan linnun laulua tai ihastelemaan kukkia. Toiset ovat kerranneet vielä kerran jos toisenkin, vaatineet itseltään vielä vähän enemmän ja minä olen jo muissa maailmoissa. Joku toinen maistelee verta suussaan jotta pääsee hiihtokilpailuissa palkintopallille, minä maistelen kuusen pihkaa. Ihan vain mielenkiinnosta.
Annan toki itsestäni aina silloin kaiken ja enemmänkin kun sille päälle satun, mutten vaadi väkisin itseäni antamaan kaikkea joka kerta. Tosin tanssiessa usein kaikki sellaiset seikat unohtuvat mitkä saattaisivat rajoittaa itsensä ylittämistä, kaikkensa antamista. Nurinkurinen päivä kääntyy tanssiessa useimmiten hymyyn ja vaikkei koonto-ojennus-hyppy oikeasti näyttäisikään ulkopuolisen silmissä miltään, tuntuu siltä niin kuin olisi taas elossa ja elämä hymyilee. Tanssiessa antaa itsestään kaiken ilman että kenenkään tarvitsee sitä edes pyytää.
En missään nimessä vaadi tanssivilta asiakkailtani että heidän pitäisi olla täydellisiä. Enhän sitä itsekään ole. Käsien asento oli kulmikas balettimaisessa koreografiassa, salsassa askel lähti väärällä tahdilla, jiven joustot ja potkut ovat vähän niin ja näin eikä chassé liidä salin poikki kevyesti vaan kolisee vaihtolaukkana. En opeta mitään tiettyä tanssityyliä tai tanssiaskeleita joten en kiinnitä asiakkaiden kohdalla huomiota liikkeiden tyylillisesti oikeaan tekniseen suorittamiseen. Jokainen omalla tyylillään ja oman kehonsa myötäisesti, itseään kuitenkin rikkomatta. Eli kuitenkin kehoystävällisesti.
Valmiiksi suunniteltu ohjelma ja koreografiat saattavat vaikuttaa siltä että tässä pitää tehdä juuri samalla tavalla kuin ohjaaja. Tai että askeleista täytyy suoriutua täysin samaan tahtiin ja samalla volyymillä kuin ohjaaja. Ja osa saattaa jopa ajatella että jos annetaan vaihtoehtoja, niin aina täytyy tehdä se vaikeampi ja vauhdikkaampi versio. Saa hyppiä tulkitaan: täytyy hyppiä. Täytyminen, suorittaminen tai pakko ei ole missään nimessä tunnin tarkoitus. Ainut asia mikä pitää muistaa tunnilla on se että ei saa rikkoa itseään. Pitää tehdä vain sen verran mihin pystyy.
Helpon, tanssillisen tunnin tarkoituksena on pitää hauskaa ja samalla kohottaa mielialaa sekä kuntoa. Valmis koreografia on niitä varten jotka eivät tunne oloaan kotoisaksi improvisaatiotunnilla. Helpot kuviot ovat niitä varten jotka eivät ole käyneet tanssitunneilla opettelemassa eri tanssityyleille ominaisia askeleita. Ja itsenäisesti ryhmässä tanssiminen on niille jotka kaipaavat seuraa, mutta eivät halua (aina) tanssia parin kanssa.
Tanssiminen. Siinä on se jokin. On helppo antaa musiikin ja liikkeen viedä ja innostua vähän liikaa. Siksi tietysti pitää myös muistaa lihasvoiman ja liikkuvuuden parantaminen muillakin liikkumismuodoilla jotta ei tanssiessa riko itseään. Ja jotta voisi tanssia vielä vähän lisää. Enemmän ja pidempään. Silloinkin kun on vanha, harmaa ja ryppyinen.
 |
| Kuva: Tampereen Kameraseura ry |
Kommentit
Lähetä kommentti